Pidin vastikään Tallinnassa puheen joukolle sukupolvensa lupaavimpia virolaisia johtajia – kaikki naisia. Eräs osallistujista kysyi, uskoinko lasikattoihin naisten uria vaimentavina rakenteina. Olin hetken hiljaa, sillä en ollut koskaan kohdannut juuri tätä kysymystä, vaikka käsittelenkin paljon lahjakkuuksien etenemistä edistäviä ja estäviä rakenteita, prosesseja, ajattelumalleja ja kulttuureita. Käsittelen – mutta aina sukupuolettomasti.
Pienen hetken jäsenneltyäni, yritin vastata. Sanoin, etten usko, että vapaissa eurooppalaisissa yhteiskunnissa olisi enää vakiomuotoisia lasikattoja, tai että sellaisia tapaisi tietyillä toimialoilla. Vastasin kuitenkin uskovani, että yksittäisistä yrityksistä lasikattoja yhä löytää. Joskus niihin törmäävät naisten lisäksi muutkin profiililtaan muotista poikkeavat.
Parhaan hätävasaran lasikattoja vastaan tarjoaa markkinatalous, jota usein olemme tottuneet syyttämään yhdenvertaisuusongelmista. Avain on siinä, että jokainen meistä tekee kansalaisena ja kuluttajana lukemattomia valintoja päivittäin, viikoittain ja kuukausittain. Näillä valinnoilla ohjaamme välillisesti yritysten ja organisaatioiden kohtaloita. Niistä kaikki ovat riippuvaisia asiakkaidensa ja sidosryhmiensä suosiosta sekä parhaiden osaajien ja vahvimpien tekijöiden saatavuudesta.
Hylätyn liikerakennuksen lasikattoon ei kukaan voi enää törmätä
Darwinismin lait pätevät myös organisaatioihin. Ne toimijat, jotka häviävät kamppailun parhaista asiakkaista, tekijöistä ja puolestapuhujista, lipuvat hitaaseen tai nopeaan tuhoonsa. Yksilöinä voimme vaikuttaa tuohon vauhtiin. Hylätyn liikerakennuksen lasikattoon ei kukaan voi enää törmätä.
Joissain organisaatioissa törmää tammilattioihin. Ne estävät huipulle tai sen tuntumaan kohonneita veteraaneja putoamasta. Ne auttavat heitä säilyttämään säällisen aseman ja mukavan elintason, vaikka suoritus ei siihen enää oikeuttaisi. Pahimmillaan organisaatio on pönäkkä kaavoihinsa kangistunut klubi, jossa valtaa käyttävät kunnia- tai elinikäisjäsenet. Uudistumisesta kuullaan mielellään puheenvuoro kahvikupposen lomassa, mutta sen aika ei ole koskaan juuri nyt.
Työelämän muutoksen vauhdittamiseksi lasikattojen lisäksi pitäisi murehtia näistä tammilattioista. Kehitys ei koskaan voi edetä ympäristön vaatimusten tahdissa, jos kaikki rakenteet, asemat ja perinteet nauttivat suojelua. Systemaattisuus sekä tasapaino menneen suorituksen ja jatkoa koskevan lupauksen välillä ratkaisevat sen, onnistuuko organisaatio tarjoamaan jokaiselle sellaisen uran kuin hän ansaitsee.
Moni organisaatio tarvitsee uudistuakseen kriisin. Hätätila on kuitenkin kaikkein kivuliain, kallein ja vaarallisin tapa uudistua. Parhaat organisaatiot osaavat ennakoida ja rakentaa itselleen uusien tähtitekijöiden hautomon.
Tämä kirjoitus on alun perin julkaistu Kauppalehden Faktassa 21.10.2018.
