Vastuullisuus ei tarkoita mitään

Elämme maailmassa, jossa sijoittajat, yritykset ja lainsäätäjät puhuvat yritysten vastuullisuudesta. Kaikki pitävät vastuullisista yrityksistä, ja niinpä yrityksetkin mielellään korostavat vastuullisuuttaan.

Vastuullisuus on kuitenkin liukas termi. Periaatteessa se tarkoittaa yrityksen vastuuta vaikutuksistaan ympäröivään yhteisöön, yhteiskuntaan ja ympäristöön, mutta näin laajasti määriteltynä siitä voi jokainen poimia itselleen sopivan osan. Lopputuloksena on termi, joka on yhtä joustava kuin sana ”oikeudenmukaisuus” poliitikon käyttämänä. Sehän tunnetusti tarkoittaa sitä, että käsi on syvällä muiden kuin omien äänestäjien taskussa.

Ja kun poliitikot ovat innostuneet yritysvastuusta, saamme lainsäädäntöä, joka ohjaa meitä vastuullisuuteen. Vastuun kantamiseen yleisellä tasolla kuuluu tietty valinnan tekeminen, mahdollisuus olla vastuuton. Jos se vaihtoehto otetaan pois, jäljelle jää tietenkin helppo valinta vastuullisuuden ja vankilan välillä, mutta siinä jää pois myös jotain vastuullisuuden ajatuksesta.

Vastuullisuuden lisäksi tai sijasta nykyään puhutaan paljon kestävyydestä (sustainability). Se on ajatuksena paljon parempi, koska yritys ei ole pitkäikäinen, jos se ei toimi sopusoinnussa yhteiskunnan ja ympäristön kanssa. Tosin tämänkin termin kanssa usein unohtuu se, että yrityksen kestävyys edellyttää yhteiskunnallisen ja ekologisen kestävyyden lisäksi myös taloudellista kestävyyttä. Kannattamaton yritys ei ole kestävä.

Sijoittajat puhuvat yleisesti ESG-asioista, siis ympäristöstä, sosiaalisesta vastuusta ja hallinnoinnista. Kaikki ovat tärkeitä asioita, mutta niitä ei pitäisi niputtaa. Jos regulaatio tai sijoittaja vaatii, että yritys käyttää ESG-mittaria johdon palkitsemisessa, mittari voi olla vaikkapa ”yritystä ei tuomita lahjonnasta kuin enintään viisi kertaa vuoden aikana”. ESG-mittarin olemassaolo sinänsä ei kerro yhtään mitään.

ESG:ssä ympäristöasiat ovat teknologisia ja luonnontieteellisiä kysymyksiä. Mikään määrä vihreää maalia ja hurskaita puheita ei vakuuta luontoäitiä, joten niissä tarvitaan tiedepohjaisia kriteerejä. Yritykset esimerkiksi mielellään raportoivat ostavansa päästötöntä sähköä, mutta päästökaupan oloissa se ei vaikuta kasvihuonekaasupäästöihin. Markkinoinnissa käytettävät ympäristöväittämät saavat luonnontieteilijän usein punastumaan myötähäpeästä. Autosta tulee ympäristöystävällinen, kun sen kuramatoissa on käytetty kierrätettyjä pulloja.

Sosiaalinen vastuukaan ei ole pelkkää puhetta, siinäkin yrityksen pitäisi pystyä näyttämään vaikutuksensa mahdollisimman objektiivisesti. Mukaan tulee kuitenkin paljon enemmän arvokysymyksiä, jolloin mittaristo on suhteellisempi. Hallinnoinnissa taas lähtökohtana pitää olla sen, että yritys noudattaa lakia ja muita sääntöjä huijaamatta, harvempi yritys ehkä pystyy rakentamaan tästä suurta menestystekijää.

Regulaation osalta ajattelun tekopyhyys kiteytyy EU:n taksonomiassa. Sen mukaan venäläinen maakaasu on kestävän kehityksen mukainen polttoaine. Tästä on vaikea löytää ympäristökestävyyttä, sosiaalista kestävyyttä, hyvän hallintotavan mukaisuutta tai vastuullisuutta millään läntisellä mittarilla. Vastuullisuus ja tiedepohjaisuus on korvattu viherpesulla ja politiikalla.

Aihepiiri on erittäin tärkeä, koska emme mitenkään pysty vastaamaan ihmiskunnan suuriin haasteisiin ilman elinkeinoelämää. Ilmastonmuutokseen sopeudutaan ja sitä torjutaan kaupallisilla innovaatioilla. Yrityksille on suuri rooli tarjolla myös monessa sosiaalisessa kysymyksessä, mikä on nähty vaikkapa Ukrainan sodassa, jossa monet yritykset ovat olleet eri tavoin mukana puolustamassa liberaalia demokratiaa. Tästä huolimatta tarvitsemme vähemmän puhetta ja viherpesua, enemmän tekoja ja rehellistä tiedepohjaisuutta.

Kolumni on alun perin julkaistu Boardview-lehdessä 1/2022.

Tilaa ilmoitukset
Ilmoita kun
guest
0 Kommenttia
Inline Feedbacks
View all comments