Usein sijoittajat riemuitsevat, kun heidän omistamastaan yhtiöstä tulee julkinen ostotarjous. Osa yhtiövalinnoista jopa tehdään sillä perusteella, että lähtökohtana on arvata, mitkä yhtiöt olisivat todennäköisimpiä seuraavia ostotarjouksen kohteita. Onko julkinen ostotarjous sittenkään niin houkutteleva ajatus oikealle omistajalle?
On selvää, että pikavoittojen tavoittelussa julkinen ostotarjous on erinomainen asia aina silloin, kun hintapreemio eli vallitsevan pörssikurssin päälle maksettava ylihinta on suuri. Näin on siksi, koska pääomavoitto tulee salamannopeasti.
Kyseenalaistan kuitenkin ostotarjouksen houkuttelevuuden pitkän aikavälin sijoittajalle, joka on aikoinaan ostanut laatuyhtiötä ja suunnitellut vaurastuvansa samassa tahdissa kuin liiketoiminta kasvaa ja kehittyy. Käytännössä sijoitus on siis tehty osinkoihin.
Mainitsen alkuun, ettei noin 15-vuotisella sijoittajantaipaleellani omaan salkkuuni ole kohdistunut koskaan yhtään ainoaa julkista ostotarjousta. Ehkä tämä on sattumaa, ehkä salkkuni on tästä näkökulmasta tarkastellen ”keskitetty liian harvoihin yhtiöihin” tai ehkä omistamani osakkeet vain ovat liian kalliita yhtiöiden kilpailijoiden mielestä. Tai ehkä omistan liian huonoa liiketoimintaa? Kaikki on mahdollista, mutta itse pidän realistisimpana vastausvaihtoehtona sattuman ja keskittämisen yhdistelmää.
Tämän blogin otsikkoon viitaten en ole koskaan itse tuulettanut yritysostotarjousta, koska sellaista ei ole kohdalle sattunut. Mutta asiaa pidemmälle ajatellen tuskin tuulettaisinkaan, vaikka kertaluontoinen pikavoitto kohdalle osuisikin. Miksi?
Käytännössä virhearvio ei paljastu koskaan pelkästään osakkeen kurssikäyrästä vaan esimerkiksi siitä, että yhtiön maksamien osinkojen kasvutrendi loivenee merkittävästi.
Pikavoitto on harvoin riittävä korvaamaan menetetyt tulevat osingot
Siksi, että osakekohtaisten osinkojen kasvuun sijoittavana tähtään salkun lyhyen aikavälin arvonnousun sijaan salkun pitkän aikavälin kestävien passiivisten tulojen eli osinkojen kasvuun. Tavoitteeni on jatkuvasti ostaa osakkeita lisää kohtuuhintaan sellaisista yhtiöistä, jotka toimivat kilpailukykyisinä suotuisilla toimialoilla.
Strategiani on omistaa edellä kuvattuja laatuyhtiötä suhdanteiden yli. Esimerkiksi tänä vuonna en ole myynyt suoraan henkilökohtaisessa nimissäni olevista salkuista yhtään osaketta. Viime vuonna tein muistaakseni yhteenlaskettuna peräti yhden toteutuneen myyntitoimeksiannon omista salkuistani. Näin tuottoni muodostuu käytännössä siitä, mitä yhtiöt ansaitsevat ja siitä omistajilleen tilittävät – ei niinkään siitä, mitä seuraava sijoittaja olisi osakkeistani valmis huomenna maksamaan. Tietenkin pitkässä juoksussa uskon siihen, että osinkoaan jatkuvasti kasvattavien yhtiöiden markkina-arvokin on aivan jotain muuta kuin ostohetkellä.
Lyhyesti kuvatulla strategialla teen kertaluontoisen taustatyön osakevalinnassa, minkä jälkeen keskityn lähinnä seuraamaan. Jos yhtiövalinta menee pieleen liiketoiminnan analyysin osalta, myyn osakkeet ja otan opiksi arviointivirheistä. Käytännössä virhearvio ei paljastu koskaan pelkästään osakkeen kurssikäyrästä vaan esimerkiksi siitä, että yhtiön maksamien osinkojen kasvutrendi loivenee merkittävästi, tai yhtiö leikkaa osinkoaan taikka jättää sen peräti kokonaan maksamatta vailla perustelua uskottavilla kasvuinvestoinneilla. Ensimmäistä suurta hutia odottelen vielä.
Mielihyvän tunne on ohikiitävä
Pitkäjänteiselle omistajalle ostotarjous on ”ikävimmillään” silloin, kun merkittävän tulevaisuuden kasvupotentiaalin omaava liiketoiminta kohtaa halukkaan yritysostajan.
Laatuyhtiösijoittajan ensimmäinen riski tässä tilanteessa muodostuu siitä, jos ”laadusta maksettiin liikaa”, eli osaketta kahmittiin salkkuun esimerkiksi p/e-luvun ollessa 30. Kuvitellaan, että yleinen markkinaturbulenssi laskee pörssissä arvostuskertoimia hetkellisesti ja osake noteerataan p/e-luvulla 25. Silloin pöytään tuleva ostotarjous nostaa p/e-luvun vaikkapa tasolle 29, mutta yksittäinen sijoittaja jää tappiolle sijoituksestaan, joka olisi mitä todennäköisimmin kyennyt tuottamaan omistajalleen täsmälleen sen, mihin hän oli hetkeä aiemmin sijoittanut – kasvavan pitkän aikavälin osinkovirran ajan mittaan kasvavista menestyvistä liiketoiminnoista.
Laatuyhtiösijoittajan toinen riski yritysostotilanteessa muodostuu siitä, että julkisen ostotarjouksen hyväksymisen jälkeen tili on täynnä rahaa. Tämä on tavallaan positiivinen ongelma, mutta mikäli kyse on pitkäjänteisestä sijoittajasta, on varoille löydettävä pörssistä mielellään vähintään yhtä laadukas uusi liiketoiminta kohtuuhintaan. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Ainakaan minulla ei ole jatkuvasti tarjolla loistoideoita katalogista. Toteutuva yritysostotarjous siis kasvattaa sijoittajan työmäärää uuden kohteen etsimisenä ja samalla se luo riskin virhearviosta.
Kolmas riski, tämäkin tavallaan positiivinen asia kokonaisuutta katsoen, liittyy pääomaverotukseen. Yritysostotilanteessa, jossa sijoittaja saa käteistä, realisoituu yleensä pian maksettavaksi myyntivoiton vero. Se kertoo hyvästä sijoitusmenestyksestä ja on hyvä uutinen myös yhteiskunnalle. Iloitkaamme siihen asti. Pitkäjänteisen salkun kasvattamisen näkökulmasta ”liian aikainen” verojen maksaminen kuitenkin tekee tuhoja korkoa korolle -mekanismille.
Mikäli laatuyhtiösijoittaja ei onnistu löytämään julkisen ostotarjouksen myötä tilille kolahtaneille varoille järkeviä uusia sijoituskohteita, voi tunne muodostua puistattavaksi. Väheksymättä yhtään tosielämän ryöstön uhreja voi yrittää kuvata pitkäjänteisen omistajan tunnelmia siitä näkökulmasta, että yritysostaja sai ryövättyä laatubisneksen tulevat arvonnousut ja osingot kertaluontoista maksua vastaan. Miksipä muutoin ostaja olisi ostotarjousta tehnyt, jos se ei uskoisi valoisaan tulevaisuuteen?
Suomalaisittain kansankapitalismi on vasta alkutekijöissään
Kotimaassa omistajuus on keskittymässä liiaksi valtiolle ja liian vähäisessä määrin yksityisille sijoittajille, kuten tavanomaisille kotitalouksille. Koska viime kädessä vain varakkaalla valtiolla on varaa omistaa, näkyy tuulilasissa riski tytäryhtiötaloudesta.
Olemme silti tehneet jotain oikein, kun yhtiömme kiinnostavat maamme rajojen ulkopuolella. Surullista on kuitenkin se, jos ne myydään halvalla ja niistä halutaan vain asiakkaat ja osaaminen. Siinä skenaariossa tuotanto ja työpaikat vaihtavat maisemaa varsin liukkaasti, sillä selvää on, ettemme voi odottaa kaukomaiden kapitalisteilta minkäänlaista lukkarinrakkautta. Menettäjiin lukeutuvat myös kotipörssin houkuttelevuus ja Suomen veropohja.
Ulkomainen pääoma on välttämätöntä talouskasvullemme, mutta samalla tarvitsemme Suomeen uusia pääomaveron maksajia. Niitä ei tule, jos julkiset ostotarjoukset siirtävät listayhtiöitämme kokonaan ulkomaisiin käsiin. Yhtiöt voisivat saada pörssistä rahoitusta kotitalouksilta, joiden kymmenien miljardien eurojen säästöille voisi saada nollakorkoa paremman tuoton. Valtio hyötyisi kasvavina verotuloina.
Kannattamaton bisnes kaatuu tietenkin omaan mahdottomuuteensa, olipa se sitten kotimaisissa käsissä tai ulkomaisten hallinnassa. Kotimainen ankkuriomistajuus on silti tytäryhtiötaloutta vakaampaa elämää. Ankkurointia tarvitaan lisää nimenomaan menestyviin yhtiöihin, joihin voi sijoittaa hyvillä mielin vailla alue-, elinkeino- ja työllisyyspoliittisia päämääriä. Tällaisten kansainvälisten kasvajien osakkeita kannattaa myydä yritysostajalle vain erityistapauksissa, joissa tarjottu hinta on erittäin kova.
Kirjoitus on alun perin julkaistu Nordnetin blogissa.
