Euroyhteistyötä on alettu pitää suurena virheenä. Euroalue on vuonna 2007 puhjenneen finanssikriisin jälkeen ollut sitkeässä taantumassa, josta vasta nyt vähin erin noustaan. Lisäksi monien euromaiden, kuten Italian, julkistalous on hauraassa kunnossa ja tulevaisuuden näkymät heikot.
Euroalueen työttömyys on korkealla, viimeisessä mittauksessa 10,8 prosenttia (kausivaihtelusta tasoitettu luku). Pitkään jatkunut eurokriisi on alettu suorastaan nähdä euroyhteistyön geneerisenä ongelmana.
Koska niin monet näyttävät menettäneen toivonsa euron suhteen, koetan tässä kolumnissa esittää perusteluja vastakkaisen näkökannan puolesta: että euroyhteistyöllä kaikesta huolimatta on tulevaisuus edessään ja että sitä kannattaa jatkaa.
Ja että euroyhteistyö ei ole ollut valtava virhe, vaikka kaikkia sen varjopuolia ei oikein kyettykään ennakoimaan tai torjumaan. Säästän Suomen eurojäsenyyden kritiikin tuleviin kolumneihin.
Aluksi voi tietysti todeta, etteivät euron mikrotaloudelliset hyödyt ole kadonneet minnekään. Sekä euromaiden välinen kauppa että kotitalouksien kulutusmahdollisuudet hyötyvät yhteisestä rahasta. Siitä hyödystä pääsevät osallisiksi myös euroon kuulumattomat maat kuten Ruotsi.
Ekonometriset tutkimukset ovat vahvistaneet sen, että Suomenkin vienti on hyötynyt yhteisestä valuutasta.
Vastakkaisessa vaakakupissa on ilman muuta ”eurokriisi”, jota nyt elämme. Se on ilmennyt ja ilmenee välittömästi kriisimaiden julkistalouden alijäämissä, joista tietysti Kreikka on äärimmäisin esimerkki.
Mutta kriisin pohjimmainen syy löytyy euromaiden kustannustasojen eriytymisestä. Kreikka, Espanja, Portugali ja Irlanti – sekä mitä ilmeisimmin myös Suomi – hoitivat talouspolitiikkaansa euron perustamisen jälkeen tavalla, joka johti oman maan kustannustason ja erityisesti työvoimakustannusten kestämättömään nousuun suhteessa Saksaan.
Tavallaan Saksa puolestaan myötävaikutti samaan kehityskulkuun vuosien 2003-2004 ns. Harz-reformeillaan, jotka alensivat palkkavaateita ja nostivat työllisyyttä.
Nykytilaa vaikeuttaa se, että euroalue on sitkeässä matalasuhdanteessa, josta on vaikea pyristellä eroon ilman yhteistä finanssipolitiikkaa. Euromaiden suhdannepoliittinen työkalupakki perustuu rahapolitiikkaan, joka on toki ollut suunnilleen oikeanlaista.
Viime vuodet on kuitenkin oltu poikkeuksellisen syvässä taantumassa, jossa rahapolitiikkaa on – samaan tapaan kuin Keynesin sotien välisen ajan analyyseissä – rajoittanut se, ettei korkotasoa voi kovin tepsivästi laskea nollan alapuolelle.
Monet näkevätkin tässä suhdannevälineiden heikkoudessa euron fataalin valuvian. On ilmeistä, että euromaiden yhteinen finanssipolitiikka olisi varsin toisenlaista, jos meillä olisi yhteinen liittovaltiobudjetti ja vastuullinen yhteinen julkistalouden hoito.
Mutta onko tämä kuitenkaan kohtalokas valuvika? Näin vakavaa taantumaa ei välttämättä tule joka vuosikymmen. Sitä paitsi eurokriisin taustalla ollut liian keveä talouspolitiikka vuosina 2000-2007 on antanut kaikille euromaille opetuksen.
Jos ja kun tästä kriisistä noustaan, poliittisesti hankalat hevoskuurit jäävät toivottavasti ainakin muutamaksi vuosikymmeneksi päättäjien mieleen.
Siksi talouspolitiikkaa hoidetaan varmasti tiukemmin, omaa kustannustasoa vaalien, ja siihen velvoittavat myös nyt luodut EU:n uudet sixpack- ja twopack-sääntökokoelmat.
Nykyinen kriisi ei siksi välttämättä ole ikuinen valuvika, vaan pikemminkin lastentauti tai sopeutumiskustannus. Kun euro luotiin, ei siinä oikein osattu elää, varsinkaan kun ajat olivat hyvät.
Ensi kerralla olemme varovaisempia.
Aivan samalla tavalla kävi muuten silloin, kun Pohjolassa 1980-luvulla vapautettiin rahoitusmarkkinat. Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa saatiin heti aikaan pankkikriisi. Mutta kun siitä oli selvitty, missään ei palattu säännöstelyyn vaan opittiin elämään fiksummin.
Kriisimaiden julkistalouksien valtavat alijäämät ovat toki ongelma eikä sitä ole ratkaistu. Mutta alijäämien pohjimmainen syy löytyy politiikan lyhytnäköisyydestä ja alkavasta väestön ikääntymisestä. Nämä ongelmat piinaisivat Eurooppaa vaikka kaikilla olisi oma valuutta tallella.
Tiedämme talousteoriasta, että julkinen valta voi velkaantua enemmän, jos sillä on oma valuutta. Tätä mahdollisuutta olisi varmaan myös käytetty ja käytettäisiin.
Jos euroa ei olisi, emme tietenkään nyt eläisi nykyisenkaltaista eurokriisiä – mutta ehkä EU-maiden julkistalouden ongelmia ratkottaisiin ensi vuosikymmenellä tilanteessa, jossa velka/BKT-suhteet olisivat vielä paljon korkeammalla, esimerkiksi 150-200 prosentissa.
Ehkä Euroopassa olisikin kymmenkunta pientä Argentiinaa.
Helppoa ei toki ole nytkään, mutta nyt on sentään syntynyt julkistaloudellinen kurinpalautusmekanismi – joka Kreikan tapauksessa on ilmennyt Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäublen ankarassa hahmossa (ja hieman Alexander Stubbinkin).
Kreikassa koetetaan nyt juuria pois vuosisataista korruptiota. Se on tuskaista, mutta on sellaista ”viivan alle” jäävää reaalitalouden paranemista, jolla todella on merkitystä. Espanja on reformoinut työmarkkinoitaan, ja ehkäpä Suomessakin uskalletaan vihdoin koskea jäykkiin instituutioihin.
Kaikki toki tietysti suhdannepoliittisesti väärään aikaan, kuten USA:sta huomioitaan huutelevan kriitikot toteavat, mutta silti todellisia talouden parannusliikkeitä.
Tätä sotaa ei siis ainakaan vielä ole hävitty – mutta ei voitettukaan. Totta kai minäkin ymmärrän että eurojärjestelmää tulee kehittää ja olen eniten huolissani siitä, kestävätkö poliittiset järjestelmät finanssipolitiikan kurinpalautuksesta kumpuavia ristiriitoja.
Miten suu pannaan siinä vaiheessa kun Saksa alkaa lukea myös Ranskalle julkistalouden hoidon totuuksia? Romahtaako integraation suosio nationalistipuolueiden totaaliseen ylivaltaan?
Se näkee ken elää. Mutta pankki- ja pääomaunioni ovat tässä vaiheessa hyviä askeleita eteenpäin. Ja kunhan no-bailout-sääntö nostetaan uudelleen jalustalle, euromaiden päättäjillä voi parhaassa tapauksessa olla ensi vuosikymmenellä tilaisuus hieman rauhallisemmin miettiä sitä, mihin suuntaan integraatiota halutaan syventää ja kehittää.
