Organisaatiot suhtautuvat virheisiin hyvin eri tavoin. Ääripäitä voi kuvata vertauskuvallisesti pallokentäksi ja partioksi. Koriskenttä-malliin kuuluvat ei-sallivat organisaatiot. Näissä organisaatioissa virheitä ei saa tehdä. Ja jos tehdäänkin, virheet ovat hyvin selkeitä ja kaikkien todettavissa. Myös virheen tekijän tunnistaminen on oleellista. Suhtautumista voi verrata esimerkiksi koripallon pistelaskuun: pallo joko menee koriin tai sitten se ei mene. Välimuotoja ei ole.
Virheestä eli siitä, kun verkkosukka ei heilahdakaan, ollaan yksimielisiä. Virhe on joukkueen kannalta yksiselitteisesti huono asia. Sitä ei haluta. Koriskenttä-organisaatiossa peli vihelletään virheen tapahduttua poikki ja virheiden tekijät otetaan penkille tai ohjataan ulos tiimistä. Äärimmilleen vietynä ajattelu johtaa vastuu pakoiluun ja näkyy virkamiesmäisenä toimintana, jossa pääasiallinen tehtävä on suoriutua päivän askareista ilman virheitä. Olkoonkin kieli poskella lausuttu totuus, mutta varma ainoa tapa välttää virheet, on olla tekemättä mitään.
Virheiden tekeminen on oleellinen osa oppimista.
Partiojärjestö taas edustaa toista ääripäätä siinä, miten organisaatiossa suhtaudutaan virheisiin. Partion koko perusajatus nimittäin nojaa virheet sallivaan ja jopa virheiden tekemiseen kannustavaan ilmapiiriin. Monet partiossa opeteltavat ja opittavat asiat ja taidot haetaan kokeilun ja erehdyksen kautta. Virheiden tekeminen on oleellinen osa oppimista ja niitä pitää tehdä, on partion organisatorinen viesti.
Partiolaisen motto kuuluu: ”Ole valmis”. Tämä kannustaa partiolaista hyppäämään kerta toisensa jälkeen hieman liian isoihin saappaisiin ja tekemään parhaansa huolimatta siitä pysyvätkö kaikki narut hyppysissä ihan koko ajan. Pyörä keksitään uudestaan ja uudestaan eikä tavoitteena ole edes keksiä joka kerta parempaa pyörää vaan tekijöidensä näköinen. Jotta tällainen ajattelu voi ylipäätään toimia, tarvitaan tekijöiden ympärille tukiverkosto ja aktiivisia sparraajia, jotka varmistavat, etteivät pykälää liian isot saapikkaat ala liikaa hiertämään.
Suurin osa organisaatioista sijoittuu näiden ääripäiden väliin, eikä paikka tällä janalla ole edes pysyvä, vaan liukuva. Työyhteisöissä ja organisaatioissa tavataan monisävyistä suhtautumista virheisiin eri tilanteissa. Kuitenkin hyvin harvassa organisaatiossa, etenkin jos puhutaan asiantuntijatyöstä, kaikki virheet nähdään edellä kuvatun koripallokenttämallin mukaisina.
Virheiden seurauksien suuruusmittaluokka vaikuttaa sekin käytännön suhtautumiseen. On miljoonaluokan virheitä, jotka tuhlaavat organisaation rahaa ja resursseja. On virheitä, jotka vaurioittavat yrityksen mainetta. On mokia, jotka lamaannuttavat työyhteisön toimintakyvyn. On virheitä, jotka voidaan kuitata olankohautuksella. Näihin suhtaudutaan luonnollisesti eri tavalla. Kuitenkin organisaatiotasolla virheisiin suhtaudutaan joko niitä korostaen (partio), niitä peittäen tai ne kieltäen (pallokenttä) tai jotain näiden väliltä.
Olen itse viihtynyt lähes koko ikäni sekä partiossa että pallokentillä. Olen opetellut tekemään nuotion ilman tulitikkuja ja hangannut kädet rakoille muutamaan kertaan ennen kuin opin tuliporan käytön. Olen tehnyt maaleja ja heittänyt huteja, ratkaissut pelejä ja joutunut epäonnistuneen suorituksen jälkeen vaihtoon.
Siinä missä pallokenttäajattelussa jumitutaan tekemään sitä minkä osaa, siirrytään partiossa seuraaviin haasteisiin, kun vanhat on otettu haltuun. Juuri tästä kehittymisnäkökulmasta johtuen partion suhtautuminen virheisiin ja mokaamiseen sopii ajatteluuni huomattavasti pallokenttien suhtautumista paremmin. Teen asioita, jotta voin oppia uutta. Samasta syystä teen asioita, joita en ole tehnyt aikaisemmin. Useimmiten tämän hintana on iso liuta mokia ja virheitä. Näistä mokista ja virheistä jalostuu elämänmakuista ja arvokasta oppia.
Kirjoitus on alun perin julkaistu Kauppalehden Viivan alla -blogissa 3.4.2018.
