Suomi on noussut vuosikausia esiin varsinaisena mallioppilaana kansainvälisissä korruptiota ja talousrikollisuutta koskevissa tutkimuksissa. Korruptiosta vapaata Suomea on hehkutettu maailman turuilla ja toreilla kuin urheilusaavutusta konsanaan − ja totta onkin, ettei ylinopeussakoista tai ylilastista selviä satasta virkamiehen taskuun sujauttamalla. Hyvä niin.
Korruption vastainen taistelu ei kuitenkaan rajoitu käteiskorruptioon, tai ylipäänsä oman valtion alueella tapahtuvaan toimintaan. Suomalaisen yhtiön toiminta saattaa hyvinkin kiinnostaa ulkomaisia tuomioistuimia; esimerkiksi US Foreign Corrupt Practices Act ja UK Anti-Bribery Act ovat tunnetuimpia esimerkkejä korruption vastaisista lakiteksteistä, joiden vaikutus on maailmanlaajuinen.
Viime aikoina mediassa on käsitelty tapausta, jossa suomalainen yritys on joutunut neuvottelemaan yhdysvaltalaisen ja eurooppalaisen tuomioistuimen kanssa yli miljardin dollarin potentiaalisesta sakosta. Yhdysvaltojen oikeuslaitos katsoi asian kuuluvan toimivaltansa piiriin erityisesti siksi, että summat siirtyivät dollareissa – transaktion osapuolten kansalaisuus tai tapahtumapaikka olivat amerikkalaisesta näkökulmasta sivuseikkoja.
Suomessa on siis vielä sallittua sulkea silmänsä ja toivoa parasta.
Myös Ranskan lainsäädäntö on ottanut merkittäviä askeleita eteenpäin korruption vastaisessa taistelussa. Vaalirahoitus- ja veronkiertoskandaaleiden kurimuksessa kiemurtelevat poliitikot ovat joutuneet ottamaan kovat aseet käyttöön vakuuttaakseen äänestäjät siitä, ettei taloudellisia väärinkäytöksiä enää katsota sormien läpi. Marraskuussa Kansalliskokous äänesti lain, jonka myötä luotiin kansallinen korruptionvastainen virasto (Agence française anticorruption) ja parannettiin väärinkäytösten ilmiantajien suojaa.
Korruptio on poliisin heiniä
Viraston tehtävänä ei ole tutkia korruptiotapauksia – se on edelleen poliisin heiniä – vaan käydä läpi yritysten sisäisiä korruptionvastaisia ohjeita, käytäntöjä ja niihin liittyviä kontrolleja. Yli 500 työntekijän ja yli 100 miljoonaa euroa liikevaihtoa tekevällä yrityksellä näiden toimien on oltava kunnossa, ja viraston suositusten laiminlyönnistä voi uuden lain mukaan rapsahtaa jopa 1 miljoonan euron yhteisösakko, ja yksityishenkilöille 200 000 euron henkilökohtainen sakko.
Suomalainen lainsäädäntö ei mene vielä niin pitkälle, että se vaatisi yrityksiltä korruptionvastaisen ohjeistuksen ja kontrolliympäristön ylläpitämistä (ns. huolellisuusvelvoite, duty of care). Suomessa on siis vielä sallittua sulkea silmänsä ja toivoa parasta, jos se tuntuu parhaimmalta ratkaisulta. Toki maineriskin peikko kurkistaa nurkan takaa myös Suomessa, kiitos aktiivisen lehdistön.
Olemme huomanneet, että ulkomailla toimivilla suomalaisilla yhtiöillä on korruption suhteen usein kilpailijoita kevyemmät sisäiset kontrollit ja vähäisemmät ohjeistukset. Lyhytnäköisesti tämä saattaa jopa vaikuttaa kustannustehokkaalta.
Valvontamahdollisuuksien puute vie kuitenkin pääkonttorilta mahdollisuuden tietää objektiivisesti, mitä kentällä tapahtuu. Paikalliset ”diilit” viranomaisten tai muiden toimijoiden kanssa saattavat yllättää suomalaisen johdon pahanpäiväisesti.
Kiintoisaa on myös tehokkaan yksityisyyden suojan vaikutus. Vaikka yritys epäilisi työntekijänsä syyllistyvän laittomuuksiin, ei työnantaja voi varmistua tilanteesta esimerkiksi tutkimalla työntekijän sähköposteja ilman poliisin väliintuloa. Tämä on kansainvälisesti poikkeavaa, etenkin kun puhutaan työnantajan maksamista ja nimenomaan työkäyttöä varten järjestämistä työvälineistä. Pitkän prosessin aikana vahinkoa voi ehtiä tapahtua lisää, eikä yrityksellä ole mitään mahdollisuutta suojautua tilanteelta. Kaiken lisäksi tällainen odottelu on ristiriidassa edellä esitellyn, kansainvälisesti tunnustetun duty of care -periaatteen kanssa.
Lasku lankeaa osakkeenomistajalle
Loppulaskun maksaa osakkeenomistaja, jonka oikeuksia suomalainen hissutteleva lainsäädäntö tässä suhteessa suojelee huonommin kuin muualla. Onko tämä suomalaisille yrityksille kilpailuhaitta? Onko kannattavaa investoida yrityksiin, joiden mahdollisuuksia tutkia väärinkäytöksiä − ja näin edistää hyvää hallintotapaa − jarrutetaan lainsäädäntöteitse liiallisella yksityisyyden suojalla?
Nykyinen kansainvälinen lainsäädännöllinen ilmapiiri saattaa johtaa siihen, että suomalaisen lain alla toimivat yritykset eivät yksinkertaisesti pysty, tahdostaan riippumatta, hallitsemaan kaikkia korruptiotapauksiin liittyviä juridisia ja maineriskejä. Silmien sulkeminen pieniltäkin käteislahjuksilta (facilitation payment) saattaa koitua kalliiksi vaikkapa suomalaisyhtiölle, joka on myös Ison-Britannian lainsäädännön alainen.
Konserniohjeistukseen vetoaminen ei ole riittävä puolustus, jos yksittäinen työntekijä on syyllistynyt korruptioon. Huolellisuusvelvoite vaatii konkreettista, ennaltaehkäisevää toimintaa – dokumentoidusti. Tämä on toki myös pitkällä aikavälillä taloudellisempaa kuin sattumanvaraisesti esiin nouseviin kriiseihin reagointi ja tulipalojen sammuttaminen.
Suomi ei ole lainsäädäntöarsenaalinsa puolesta korruptionvastaisen taistelun etujoukoissa, vaan näyttää paremminkin tolerantilta banaanitasavallalta. Ennen kuin lainsäätäjä päättää ryhdistäytyä ja luoda kotimaisen antikorruptioviitekehyksen, kannattaa suomalaisten yritysten hakea ulkopuolista apua erilaisten, joskus ristiriitaistenkin compliance-vaatimusten yhteensovittamisessa. Näin vältetään ainakin kaikista liukkaimmat banaaninkuoret.
