Hallitus päättää lähiaikoina siitä, miten edetään palkkasopimustoiminnan uudistamisessa paikalliseen suuntaan. Hallitusohjelmassa näkyy tästä vankka poliittinen tahto. Tarkoitus on lisätä sopimusvapautta jokaisessa yrityksessä, niin että henkilöstö ja johto voivat sopia työehdoista haluamallaan tavalla, kunhan päästään paikallisesti yksimielisyyteen.
Yleissitova työehtosopimus jää edelleen sellaiseksi ”perälaudaksi”, jonka mukaiset työehdot henkilöstö voi halutessaan vaatia.
Uudistus siis lisää paikallisten osapuolten vapautta mutta ei heikennä palkansaajapuolen asemaa.
Päinvastoin, sen voi arvioida jopa parantuvan, koska samalla vahvistetaan henkilöstön tiedonsaantia ja mahdollisuutta osallistua yrityksen päätöksentekoon.
Työehtosopimuksen mukaiset työehdot ovat siis edelleen käytettävissä yhtenä optiona, mutta paikallinen henkilöstö ”omistaa” omat sopimuksensa ja päättää, millaisia työehtoja sovelletaan.
Paikallisen sopimisen uudistus on työllisyyden kasvun kannalta hallitusohjelman tärkein uudistus vaikka se viime viikkoina onkin jäänyt mediajulkisuudessa sosiaali- ja terveysuudistuksen jalkoihin.
Hallitus on ohjelmassaan sitoutunut kasvattamaan työllisyyttä 110 000 hengellä, eikä näin kunnianhimoinen luku voi likimainkaan toteutua ellei paikallisen sopimisen uudistusta toteuteta kunnianhimoisesti ja tarmokkaasti.
Erityisesti pienissä yrityksissä on todennäköisesti valtavaa käyttämätöntä työllistämispotentiaalia, joka voisi toteutua jos pienyrittäjät uskaltaisivat työllistää nykyistä enemmän.
Yrittäjäjärjestön tuoreesta kyselystä voi päätellä, että tällaista toteutumatonta työllisyyttä voisi olla jopa 60 000 hengen verran eli todella paljon.
Olennaista on, että yritykset voivat luoda omia palkkausjärjestelmiään ja sopia työehdoista oman henkilöstönsä kanssa. Tällöin voidaan erityisesti heikon kannattavuuden aikana joustaa työehdoista ja säilyttää työpaikkoja.
Mutta olen myös vakuuttunut siitä, että yksilöllisemmät palkkaneuvottelut ja kannustava palkkaus luovat koko kansantalouteemme lisää tuottavuutta.
Olen Ruotsissa virkamies-esimiehenä havainnut, miten voimakkaasti yksilöllinen palkkaus voi hyvin toteutettuna vaikuttaa henkilöiden ahkeruuteen ja ponnisteluihin – ja vaikka sitä on hieman ikävä sanoa, Suomesta löytyy vähän rapsuttaen aika paljon esimerkkejä vaikkapa senioritason virkamiehistä, joille järjestelmän takaamat automaattiset yleiskorotukset luovat aika vähäiset kannustimet lisäponnisteluille.
Kaikki suomalaiset eivät ehkä edes tiedosta, miten museaalinen palkkaneuvottelumallimme alkaa olla.
Meillä on pääsääntöisesti edelleen käytössä kaikille tulevien yhtäläisten yleiskorotusten järjestelmä, vaikka se sopi paremmin tayloristisen tehdastyön ja korkean inflaation maailmaan.
Kaikissa muissa pohjoismaissa tällaiset yleiskorotukset alkavat olla mennyttä maailmaa.
Tanskan ja Norjan työehtosopimukset määräävät yleensä vain eri tehtävien vähimmäispalkat ja jättävät palkantarkistukset paikallisten neuvottelujen varaan.
Ruotsissakin on yleistynyt sellainen sopimusmalli, jossa työehtosopimus ei sisällä mitään numeroita vaan kehottaa vain neuvottelemaan paikallisesti työrauhan vallitessa.
Ruotsin työmarkkinaosapuolet ovat pääsääntöisesti uuteen neuvottelujen tapaan tyytyväisiä, ja aika yleinen arvio on, että yksilölliset palkkakeskustelut ovat nostaneet johtamisen tasoa.
Tämä vastaa myös omaa esimieskokemustani Ruotsista.
Kun on perusteltava sitä, että oman tiimin jäsenet saavat hyvinkin erisuuruisia palkankorotuksia, koko työpaikan ja jokaisen yksilön toiminnan laatua on jatkuvasti arvioita ja läpivalaistava.
Siksi en pidä ollenkaan yllättävänä, että Ruotsissa on onnistuttu viime vuosina ylläpitämään Suomea parempaa tuottavuuskasvua.
