Keskustelin hiljan erään Vihreän Liiton nuoren poliitikon kanssa. Olimme yhtä mieltä siitä, että muuan valtion budjetin määräraha on huonosti perusteltu ja siitä kannattaisi säästää tai luopua kokonaan. Keskustelun päätteeksi hän kuitenkin vilkutti minulle asiantuntevasti silmää ja totesi: ”Mutta laman aikanahan on tyhmää säästää, vai mitä”.
Tällä anekdootilla en halua väheksyä erityisesti Vihreää Liittoa tai mitään muuta ryhmää, mutta tuo pieni huomautus kuvastaa tavattoman yleistä ja luvattoman laiskaa ajattelutapaa. Monet tunnustavat periaatteessa mielellään ”keynesiläistä” ajattelua, jonka mukaan julkisella kysynnällä on kokonaiskysynnän kautta vaikutuksia kansantalouteen. Harva haluaa tunnustautua vanhanaikaiseksi tyhmäksi kameralistiksi, joka haluaa jääräpäisesti säästää ymmärtämättä säästöjen kerrannaisvaikutuksia.
Siksi keynesiläisyydestä on monelle tullut veruke yleiselle leväperäisyydelle julkistalouden hoidossa.
Keynesiläisyydestä on monelle tullut veruke yleiselle leväperäisyydelle julkistalouden hoidossa.
Tämä älyllinen laiskuus on kuitenkin este yleistä etua ajavalle järkevälle suhdannepolitiikalle. Todellinen nykypäivän keynesiläinen on nimittäin armoton fiskaalihaukka. Vain pitämällä huolen siitä, että julkinen talous on rakenteellisesti vahva, voimme ylipäänsä enää haaveilla siitä, että meillä on julkistalouden pelivaraa, jolla vaikutamme suhdanteisiin.
Tilanne oli vielä toisenlainen toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, jolloin sosiaalimenot ja julkiset menot eivät olleet nykyisellä tasolla ja väestön suotuisa ikärakenne näytti antavan joka vuosi tilaa uusille hyvinvointimenoille. Kun veronmaksajien kohortit olivat aina entistä isompia, julkistaloudessa näytti olevan varaa mihin vain. Ja jos talous oli taantumassa, poliitikot oppivat ajattelemaan, että ”kasvu hoitaa” alijäämät vaikka niitä taantuman aikana tietoisesti kasvatettiinkin.
Nykymaailmassa tuottavuuskasvun ennusteet ovat nuivia ja työikäinen väestö pienenee tai on ennallaan – niin Suomessa kuin monessa muussakin maassa. Siksi jokaisen keynesiläistä elvytystä suosittelevan täytyy todella tehdä kotiläksynsä ja osoittaa, että alijäämän tietoinen kasvattaminen todella parantaa hyvinvointia yli ajan. ”Kasvu hoitaa velat” -ajatus ei enää pidä paikkaansa. Tästä syystä Suomenkin finanssipolitiikassa on nyt valittu lievän kiristämisen linja. Jos nyt tietoisesti elvytettäisiin, muutaman vuoden kuluttua meillä olisi vielä isompi rakenteellinen alijäämä ja kestävyysvaje. Siksi olisi pakko säästää vielä enemmän muutaman vuoden kuluttua, ja se puolestaan työntäisi talouden uudelleen taantumaan.
”Kasvu hoitaa velat” -ajatus ei enää pidä paikkaansa.
Tätä suurta muutosta monet nykyisen kurinalaisen talouspolitiikan kriitikot eivät ole ymmärtäneet. Huoli alijäämistä tulkitaan vain oikeistolaiseksi ideologiseksi ”uusliberalismiksi”. Monet sosiaalipolitiikan asiantuntijat surkuttelevat niin ikään sitä, miten taloustiede on ”hylännyt keynesiläisyyden”, jolla saatiin sekä kasvua että hyvinvointimenoja kulta-aikana ennen vuosituhannen vaihdetta.
Tosiasiassa ei keynesiläisyyttä kuitenkaan ole hylätty yhtään minnekään, mutta julkistalouden ahtaat raamit pakottavat sen kurinalaisempaan käyttöön. Siitäkin on esikuva ihan läheltä, naapurimaasta Ruotsista. Ruotsissa oli 2000-luvun lopulle tultaessa vankka julkistalouden ylijäämä, jota oli ollut luomassa jo pääministeri Göran Perssonin napakka säästölinja 1996–2006. Julkistalouden pelivaraa vahvistivat niin ikään porvarillisen allianssin valtiovarainministerin Anders Borgin kautensa alussa (2006) lanseeraamat jämäkät tarjontauudistukset. Tämä suotuisa tilanne mahdollisti sen, että Ruotsin julkistalous todella puskuroi lamaa. Julkistalouden rakenteellinen ylijäämä heikkeni 3 prosenttiyksikköä BKT:sta vuodesta 2009 vuoteen 2013.
Kunnon keynesiläinen haluaa siis hoitaa julkistalouden kuntoon. Se vaatii kovaa poliittista johtajuutta ja halua sitoutua menokuriin myös tulevaisuudessa. En ole varma, löytyykö sitä Suomesta vieläkään riittävästi. Jos ei löydy, tulemme vuodesta toiseen keikkumaan julkisen talouden ongelmissa, ilman kykyä minkäänlaiseen suhdannepolitiikkaan.
