Hallituksen julkistamien toimien ja yhteiskuntasopimuksen punainen lanka on Suomen velkaantumisen katkaiseminen. Valitettavasti näyttää siltä, ettei tavoitteeseen päästä ainakaan yhteisesti sopimalla.
Ajan saatossa valtionvelan rajun kasvun katkaisee vain raju työllisyyden kasvu. Se taasen riippuu yksityisistä investoinneista. Ne puolestaan ovat viime kädessä riippuvuussuhteessa riskinottohalukkuuteen markkinoilla.
Valtion jatkuva velanotto ei ole omiaan siirtämään piirustuspöydältä käytäntöön uusia työpaikkoja synnyttäviä investointeja yrityksissä. Niiden omistajat tietävät, että valtion lisävelka on lykättyä verotusta.
Velkarahan hyödyntäminen soveltuu investointien rahoittamiseen, mutta luonteeltaan pysyvien julkisten menojen kattaminen jatkuvalla lainaamisella johtaa lopulta umpikujaan.
Tänään velkarahaa käytetään surullisesti vanhojen yhteiskuntarakenteiden ylläpitoon, ei paremman huomisen luomiseen. Samaa polkua jatkamalla yksi sukupolvi saa hyvinvoinnin ja toinen laskun maksettavaksi.
Onneksemme nyt näyttää toivonkipinä viriävän politiikassa.
Suunnitelmatalousmiehen logiikassa pörssiyrityksellä menee liian hyvin, jos se pystyy maksamaan osinkoja. Yhteiskuntasopimusneuvotteluiden aikana törmäsin useaan vaatimukseen osinkomaltista, mikä olisi työnantaja- ja omistajapuolen vastaantulo palkansaajien kohtaamille myönnytyksille.
Yleisen elämänkokemuksen valossa osinkojen leikkauspuheet uppoavat kansaan kuin häkä.
Listaan kuitenkin seuraavassa seitsemän syytä, miksi osinkoleikkuri olisi populismia ”omistajien vastaantulona”.
1) ”Huima osinkopotti” on vain 4,5 prosentin vuotuinen kassavirta sijoitusten markkina-arvolle.
Helsingin pörssin yritykset ovat maksaneet tänä vuonna 10,5 miljardin euron osingot. Tämän lukeman myös toimittajat saavat raportoitua jutuissaan yleensä mallikelpoisesti, joskus jopa suurin kirjaimin.
Olen saanut kuulla useamman kerran, että tällaisten pottien maksaminen on suuri vääryys. Summallahan rahoittaisi kokonaan Suomen valtion vuotuisen nettovelkaantumisen!
Valitettavasti keskustelukumppaneiltani on yleensä unohtunut mainita vertailukohtana, että pörssiyritystemme yhteenlaskettu markkina-arvo on tänään 231,3 miljardia euroa.
Sen verran omistajilla on niissä rahaa kiinni.
Kuinka paljon alle viiden prosentin tuotolla pitäisi kantaa sekä markkinariski että yhtiökohtaiset riskit?
2) Vain kokonaistuottoa tarkastelemalla on mahdollista arvioida sijoitustoiminnan menestystä.
Sijoittajan kokonaistuotto muodostuu pääomavoitoista ja osingoista. Sijoitustuoton kannalta ei ole itseisarvoista merkitystä, painotetaanko osakevalinnoissa matalaa nykyosinkoa, korkeaa nykyosinkoa vai jopa nollaosinkoja.
Pääasia on, että yhtiön tuloskasvu sysää osakekurssin nousuladulle tavalla tai toisella.
Verkkopankin salkkunäkymän viimeinen rivi näyttää samalta riippumatta siitä, kertyykö tuotto korkean nykyosingon, korkean tulevan osingon vai omistusten kurssinousun kautta.
Mikäli yhtiö ei jaa osinkoa lainkaan, kohoaa sen osakekurssi voimakkaamman tuloskasvun vuoksi ripeämmin, kompensoiden puuttuvat osingot.
3) Pääoman allokoinnin näkökulmasta oikea osingonjaon määrä riippuu aina yrityksestä.
Menestyvä sijoittaja ei tarvitse ainoastaan hyviä liikkeenjohtajia hoitamaan varojaan. Hän tarvitsee myös pääoman taitavia allokoijia yrityksen johtotehtäviin.
Pörssiyrityksen tehtävä ei ole maksimaalinen työllistäminen tai liiketoiminnan kokoluokan itseisarvoinen kasvattaminen. Olennaisinta on kyky allokoida omistajien pääomaa tehokkaasti ja luoda omistaja-arvoa.
Esimerkiksi startup-yrityksessä se tarkoittaa usein nollaosinkoa, mikä on omistajien intressin mukaista toimintaa, koska liiketoiminta janoaa kasvua.
Käytännössä pääoman tehokas allokointi tarkoittaa sitä, että voittovarojen käyttötarkoitus jaetaan kulloisellakin ajan hetkellä houkuttelevuuden mukaan esimerkiksi velkojen lyhentämiseen, omien osakkeiden takaisin ostamiseen ja investointeihin.
Ja lopulta, kun muut vaihtoehdot on yleensä jo kahlattu läpi, maksetaan osinkoja.
Politiikkaa ei pidä tähän prosessiin sotkea millään tavoin.
Osingonmaksun luonne ei siis ole ainoastaan palkitsemista. Se voi olla myös varojen palauttamista omistajille verottajan rautahansikkaiden läpi, jääden kauas optimitilanteesta. Toisinaan suuressa osingossa saattaa piillä kätketty suruviesti: ”Emme löytäneet varoille järkikohteita, joten palautamme ne omistajille.”
Mikäli yrityksellä on sijoittajan tuottovaatimuksen ylittäviä investointikohteita näköpiirissään, ei osinkoja kannata maksaa.
Omistajan varallisuus paisuu aina nopeammin yrityksessä kuin osingonmaksussa, jossa varoja palautetaan verottajan juustohöylän, tai pikemminkin kirveen, leikkaamina.
Siksi kukaan ei kiirehtisi maksamaan osinkoja, jos näköpiirissä olisi riskin ja tuoton suhteen järkeviä investointikohteita.
Tänään ne löytyvät usein muualta kuin Suomesta, osin yksikkötyökustannuksista johtuen.
4) Omistajan kassavirta ei tyrehdy missään skenaariossa.
Halutessaan osakkeenomistaja voi luoda haluamansa voitonjaon itse. Tämä onnistuu tarvittaessa päivittäin.
Käytännössä temppu toteutetaan myymällä osakkeita valittu prosenttimäärä salkun kohdeyhtiön osakkeiden kappalemääräisestä omistuksesta.
5) Kun tiedossa on, ettei pääoma varsinaisesti hakeudu juuri Suomeen, ei temppuilu osingoilla yhteiskuntasopimuksen nimissä kasvata haluja investoida maahan.
Osin historiallisista syistä ja osin veropolitiikastamme johtuen Suomesta puuttuu tänään merkittävä määrä kotimaista omistajuutta.
Koska Suomi on varsin pääomaköyhä maa, tulisi ulkomaisten investointien kynnystä tietoisesti madaltaa luomalla riskinotolle otollinen toimintaympäristö.
Jos tuottoja imetään yhteiskunnan pelastustalkoisiin, kasvatetaan omistajan riskiä tuntuvasti.
Se olisi omiaan nostamaan kynnystä ja riistämään yhteiskunnalta kokonaisetua.
6) Kun joka tilikauden alussa omistajilla on alati kasvava määrä rahaa kiinni liiketoiminnassa, on osingon perusteltua olettaa kasvavan asteittain, vaikka varojen prosentuaalinen tuotto olisi vakio.
Pörssiyritykset maksavat keskimäärin noin kaksi kolmasosaa tuloksistaan ulos osinkoina. Jäljelle jäävä kolmasosa jää yrityksen taseeseen kasvamaan korkoa korolle.
Jokaisen tilikauden alussa yrityksen (omistajien sijoittama) oma pääoma on yleensä suurempi kuin edellisen tilikauden alussa.
Omistajilla on siten alati kasvava määrä varoja kiinni liiketoiminnassa. Näin ollen on luonnollista olettaa, että myös vuotuiset passiiviset tulot kasvavat lähtökohtaisesti samassa suhteessa.
Vastaava logiikka soveltuu myös talletustiliin: mikäli lisäät vuosikoron pääomaan ja sijoitat koko potin seuraavaksikin vuodeksi, oletat kaiketi saavasi saman koron myös lisätylle pääomalle?
7) Pörssiyritysten arvo vastaa niiden tulevien osinkojen nykyarvoa.
Jos Helsingin pörssin yritysten tulevia osinkoja leikataan, kutistetaan samalla myös kansallisesti merkittävien yritysten markkina-arvoja ja kotimaisen omistuksen tasoa.
Myös Suomen valtio omistaa osakkeita yhtiöissä, joiden yhteenlaskettu markkina-arvo lähentelee 40 prosenttia koko Helsingin pörssistä.
Osinkomaltin kannattajille lähetettäköön vielä lopuksi terveiset, että pörssiyrityksen omistajan verotus muodostuu tälläkin hetkellä yritysveron ja osinkoveron summasta.
2000-luvulla kotimaisten pörssiomistajien verotus on noussut 25 prosentista noin 40 prosenttiin. Laskekaahan siitä suhteellinen nousuprosentti omistajien vastaantulona!
Myös osakkeiden myyntivoitoille on luotu viime vuosina progressio.
Osinkoverotusta ei ole enää missään nimessä varaa kiristää. Tilanne on pikemminkin täsmälleen päinvastoin.
Uutta suomalaista yksityissektorin työtä syntyy kestävästi vain omistajien riskinottohalukkuutta kasvattamalla.
Siksi esteitä pääoman tehokkaalle allokoimiselle ei tule asettaa.
Mikä tahansa keinotekoinen viritys estääkin markkinamekanismin, menettää yhteiskunta tarjolla olevaa lisäarvoa.
