Minusta tuli ympäristökansalainen vuonna 1992, kun seurasin Rion ympäristökokousta nuorena äitinä ja tunsin tuskaa siitä, millaisen maailman sukupolveni oli lapsilleen jättämässä. Ymmärsin, että halusin auttaa luontoa ammatikseni.
Palasin työelämästä kauppakorkeakouluun, tein väitöskirjan ja ryhdyin luennoimaan kestävästä kehityksestä. Luennoillani visioin, kuinka 30–50 vuoden kuluttua fossiilitalous olisi taakse jäänyttä elämää ja energiajärjestelmä perustuisi aurinko-vetytalouteen. (Vielä ehtii.) Ennustin, miten ilmastonmuutos vaikuttaisi luontoon, ihmisten toimeentuloon, terveyteen ja ruokaturvaan, jos sitä ei saataisi hillittyä. (Valitettavasti osuin oikeaan.)
Ei auta kaunistella: kolme vuosikymmentä myöhemmin ilmasto on lämpenemässä vaarallisen paljon ja sukupuutto uhkaa yli miljoonaa lajia. Niin ilmastonmuutos kuin luontokato ovat edenneet kriiseiksi, joiden seurauksista me kaikki kärsimme. YK:n asiantuntijaraportin mukaan luontokato on estämässä kaikkien kestävän kehityksen tavoitteiden toteutumisen vuonna 2030, sillä hyvinvointimme perustuu luonnolle. Silti luonnonvarojen ylikulutus on yhä elämäntapamme ytimessä.
Onneksi ilmassa on myös toinen muutos – ja sen myötä toivoa. Jos meitä ympäristön äänitorvia vielä 90-luvulla pidettiin marginaalissa olevina, nyt yhä useampi odottaa ja vaatii ilmaston ja luonnon huomioimista yrityksiltä, puolueilta ja toisiltaan. Ympäristökysymyksistä on tullut erottamaton osa vastuullista toimintaa.
Asenneilmaston muutos näkyy kaikkialla yhteiskunnassa. On vaikutusvaltaisia poliittisia aloitteita, kuten EU:ssa valmisteltava metsäkatolainsäädäntö, joka onnistuessaan takaisi, ettei kaupoissamme enää myydä metsäkatoa aiheuttaneita tuotteita. Finanssisektorilla fossiili-investointeja käännetään kestäviin ratkaisuihin ja sysätään näin liikkeelle mahdollisesti hyvinkin nopeita muutoksia.
Myös yhä useammassa yrityksessä ymmärretään, että liiketoiminnan on asetuttava planeetan rajoihin. Ilmastokriisin ja luontokadon ratkaisut ovatkin nousemassa yritysten strategioiden ytimiin, ja ne nähdään yhä useammin riskinhallinnan lisäksi kilpailuetuna. Samaan aikaan myös oikeusistuinten päätökset valtioiden ja yritysten riittämättömistä ilmastotoimista pakottavat kiristämään tahtia.
Hienosäädön sijaan nyt tarvitaan suuria ja nopeita yhteiskunnallisia muutoksia. Siksi jokaisen meistä tulisi löytää oma tapansa olla ympäristökansalainen. Itselleni se merkitsi uranvaihtoa ja ammatillisen identiteetin kirkastamista. Ympäristökansalaisuus voi kuitenkin olla mitä tahansa toimintaa, jolla yhteiskuntaa muutetaan ympäristölle kestävämmäksi. Hallitusammattilaisilla on vahvat vaikuttamisen kanavat ja siten aivan erityinen mahdollisuus ottaa ympäristökansalaisen rooli.
Enää ympäristökansalaisuus ei ole yksilölaji. Kun runsas vuosikymmen sitten aloitin WWF:n pääsihteerinä, olin ensimmäistä kertaa työyhteisössä, jossa kaikilla oli sama tavoite ja toiminnan palo kuin itselläni. Talo täynnä ympäristökansalaisia! Nyt kun meitä alkaa olla joka organisaatiossa ja kaikissa kokoushuoneissa, en malta odottaa tulevaa.
Kolumni on alun perin julkaistu Boardview-lehdessä 2/2021.
