Poliittisesti hyväksytyn tasapainon löytäminen julkistalouden ja yksilön vastuiden ja velvoitteiden välillä on hyvinvointivaltiomme ydinkysymys. Erityisesti siinä on kysymys kansalaisten työpanoksesta työmarkkinoilla. Arvonlisää tuottavasta työstä syntyvät suuret veropohjat, ansiotulot sekä arvonlisä, joista rahoitetaan hyvinvointipalvelut ja sosiaaliturvan tulonsiirrot.
Julkispalvelut ja sosiaaliturva vaikuttavat puolestaan siihen, miten paljon työtä tehdään. Jotkin julkispalvelut, kuten päivähoito, lisäävät työntekoa, mutta veroilla ja sosiaaliturvalla on myös se valitettava ominaisuus, että ne vääristävät vapaa-ajan ja työn vaihtosuhdetta.
Vapaa-ajasta tulee hyvinvointivaltiossa ”liian”edullista, koska haluamme ylläpitää siedettävää elintasoa niilläkin, jotka eivät hanki itselleen tuloja.
Suomessa vallitsee tässä epätasapaino. Nykyinen hyvinvointivaltio ei yhdessä ihmisten omien elämänvalintojen kanssa saa aikaan niin suurta työpanosta, että syntyisi niin paljon verotuloja, että samainen hyvinvointivaltio voitaisiin rahoittaa.
Tästähän kestävysvajeessa on kysymys.
Ongelma ei ilmennyt niin kauan kuin vallitsi poikkeuksellisen edullinen ikärakenne, mutta huollettavien määrän kasvu paljastaa nyt armottomasti hyvinvointiyhteiskuntamme sisäisen ristiriidan.
Hyvinvointivaltion pelastaminen edellyttää lisää työllisyyttä ja työtunteja, ja ne puolestaan edellyttävät työmarkkinareformeja. Niitähän hallitusohjelmassa onkin.
Mutta lähes kaikki tepsivät reformit näyttävät olevan poliittisesti kiistanalaisia. Erityisesti työnteon kannustinten voimistaminen työttömyysturvaa lyhentämällä tai työn vastaanottovelvoitteita lisäämällä kohtaavat suomalaisessa yhteiskunnassa vastarintaa.
Ansioturvan maksuajan lyhentäminen on reformi, koska se alentaa työttömyyttä, mutta sitäkin on käsitelty ”häveliäästi” vain budjettisäästönä.
Suomalaisten poliitikkojen on edelleen turhan vaikeaa puhua suoraan siitä, että myös työttömillä on velvollisuuksia. Siitä, että yhteiskunnan tuet eivät ole ehdottomia oikeuksia vaan edellyttävät vastavuoroisesti, että ollaan työmarkkinoiden käytettävissä.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että työttömyys riippuisi vain työttömien omasta käytöksestä. Se riippuu tietysti myös kansantalouden tilasta ja talouspolitiikasta.
Olen viime aikoina perehtynyt muiden maiden onnistuneisiin työmarkkinauudistuksiin. Tanska ja Saksa ovat myönteisiä esikuvia.
Tanskassa käytetään työvoimapalveluihin paljon voimavaroja, mutta tuet ovat ehdollisia sille, että haetaan töitä ja otetaan työtarjouksia vastaan.
Eduskunnan työelämävaliokunta matkusti puolestaan hiljattain Berliiniin. Siellä oli tilaisuus käydä keskusteluja vuosien 2003-2004 ns. Harz-reformeista, jotka muutamassa vuodessa nostivat Saksan talouden kukoistukseen.
Vasemmistopuolueetkin ja ammattiyhdistysliike suhtautuvat nykyään Harz-reformeihin kohtuullisen suopeasti, koska niiden hyvä vaikutus on ollut ilmeinen.
Berliinin-matkamme aikana oivalsin mielestäni jotakin tärkeää. Sekä Saksan että Tanskan reformiohjelmat onnistuivat, koska niitä nimenomaan ei yritetty viedä läpi salaa ja kierrellen, esimerkiksi budjettisäästöinä.
Niissä nostettiin päinvastoin rehellisesti pöydälle se, että valtiovallan ja yksilön suhteen täytyy olla tasapainossa, eikä työmarkkinapolitiikka voi olla vain sitä, että julkinen valta ”tarjoaa” työnvälityspalveluja ja ”luo” työpaikkoja kaltoin kohdelluille markkinatalouden uhreille.
Saksassa meille toisteltiin iskulausetta ”Fordern und fördern” — eli ”vaatia ja edistää”. Valtiovalta edistää yksilön työllistymistä mutta vaatii myös, että kaikki ovat työmarkkinoiden käytettävissä.
Velvoitteet ja oikeudet koskevat sekä yksilöä että julkista valtaa.
Tanskan flexicurity-mallia on perusteltu samaan tapaan: valtiovallalla on velvollisuus auttaa ihmisiä työllistymään, mutta oikeus odottaa että ihmiset ottavat työtarjouksia vastaan eivätkä ole turhan nirsoja. Kansalaisella on oikeus odottaa hyviä työvoimapalveluja, mutta velvollisuus hakea aktiivisesti töitä.
Alan olla vakuuttunut, että tällainen oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainon julkistus tarvitaan meilläkin – eikä vain pehmeitä puheita ”työpaikkojen luomisesta” ja siitä, millaiseen perusturvaan kansalaisella on oikeus.
Hyvinvointivaltion palvelupaketti on hyvä mutta meillä jokaisella on velvollisuus olla mukana sen rahoittamisessa.
